Oletetaan, että sata vuotta sitten olisi syöty nykyisten suositusten mukaisesti. Tästä huolimatta työtapaturmat olisivat vieneet yhtä monta ihmistä kuin silloin on tapahtunut. Ilman sosiaaliturvaa ja sairauseläkkeen mahdollisuutta olisi kuollut työn ääreen tai vuoteen pohjalle aivan yhtä monta aikuista kuin on tapahtunut. Eikä vanhukset olis eläneet sen pidempään kuin mitä silloin elivät, jos ei joku ollut heistä huolehtimassa. Rasvaton ruokavalio ei olisi pitänyt ketään heistä elossa yhtään pidempään. Päinvastoin, olettakaamme edelleen että sata vuotta sitten olisi syöty suositusten mukaisesti ja maahan olis saatu lyhyessä ajassa puoli miljoonaa diabeetikkoa kuten nyt mutta ilman nykyistä lääketiedettä. He kaikki olisivat kuolleet viimeistään muutamassa vuodessa sairastumisestaan diabetekseen tai sen aiheuttamiin oheisvaivoihin.
Totuus tuon eliniän ennusteen takana näyttää kuitenkin todellisuudessa olevan se, että sairastumisiin johtavasta virallisesta suosituksessta huolimatta lääketiede pystyy vielä toistaiseksi auttamaan siinä missä hiilihydraattien puputus muutoin elinikää armotta lyhentäisi. Mutta tämän oravanpyörän kustannukset käyvät kohta kansantaloudelle sietämättömiksi. Empaattinen ja sivistynyt yhteiskunta ei voi heittää yli puolta miljoonaa diabeetikkoa oman onnensa nojaan, eikä suurin osa heistä pystyisi itse itselleen nykyhintaista lääkitystä hankkimaankaan. Eliniän ennusteeseen tulisi pian niin ruma notkahdus, ettei maan maine sivistysvaltiona sitä kestäisi. Pakkosauma siis. Yhteiskunnan on maksettava omien suositustensa aiheuttamat ongelmat kasvojen menettämisen pelossa - oli siihen kohta varaa tai ei.
Kuitenkin edelleen on täysin mahdoton ajatus tarjota vaihtoehtoa joka on huomattavasti taloudellisempi ja terveellisempi, koska siinä menettäisi uskottavuutensa Suomalainen tutkimustyö rasvakammon takana. On siis vielä toistaiseksi tyydyttävä siihen, että maksetaan miljardeja vuodessa hevon perseeseen siksi, ettei rasvakammon taustalla olevat henkilöt menettäisi kasvojaan. Tämä kaikki siitäkin huolimatta, että totuus rasvakammosta ja hiilihydraattien liikakäytön haitoista on tullut päivänvaloon ja on ihan jokaisen luettavissa. Virallinen taho ei sitä ota kuulevin korviinsa ja edistys asiassa jää melko puhtaasti yksittäisten kansalaisten harteille. Yksi henkilö kerrallaan.
Toinen järkyttävä rahareikä ja suoranainen kusetus on se, että meillä on olemassa tyypin 2 diabeetikoille insuliinin sijaa ja rinnalle lääkkeitä joilla saadaan sekä lihavuus, että diabeteksen hoito hyvään malliin. Mutta tätä lääkettä ei korvata, koska sillä voi hoitaa myös pelkkää lihavuutta eikä sitä katsotakkaan enää yhtä vakavaksi ongelmaksi ilman diabetestä. Pääsääntöisesti sitä ei korvata edes diabeetikolle, koska kela katsoo että monessa tapauksessa sillä hoidettaisiin myös lihavuutta. Tämä on siis vain varakkaiden käyttöön tarkoitettu lääke muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Kuitenkin pidemmällä juoksulla tämän lääkkeen korvaaminen toisi huomattavat säästöt verrattuna lääkkeen kustannuksiin. Ongelmaksi tulee ilmeisesti se, että laihduttuaan moni tyypin 2 diabeetikko ei tarvitsisi lainkaan läkkeitä. Valtion kannalta toki hyvä mutta lääkkeen valmistajan kannalta äärettömän huono ajatus. Puhumattakaan siitä, että lihavuutta hoidettaisiin korvattavilla lääkkeillä jo ennen diabetekseen sairastumista. Siinä kaupassa säästöt olisivat aivan liian suuret. Valtio voisi ajautua kohtuuttoman hyvään rahatilanteeseen. Eihän sellainen käy päinsä.
Toisaalta valtio on valmis kustantamaan poskettoman kalliita ja tuloksiltaan epävarmoja laihdutusleikkauksia lihavuus epidemian korjaamiseksi. Leikkuksiin rahaa riittää mutta jopa varmemmin tuloksia tarjoava lääkehoito ei kelpaa. Aivan käsittämättömiä päätöksiä jossakin kohtaa virkakoneistoa on tehty. Näin maallikkona on täysin mahdotonta ymmärtää logiikkaa näiden ristiriitojen takana. Hankalat leikkaukset kyllä onnistuvat hinnastaan riippumatta mutta lääkeillä saatava sama tulos ei kelpaa korvattavaksi. No ei päättäjien monista muistakaan metkuista ota tavis selvää joten miksipä tämän pähkäily siitä muuttuisi mutta pistää kuitenkin välillä miettimään.
Lääkkeen valmistajan kannalta on ideaalitilanne se, että kansa käyttää lääkkeitä ja valtio maksaa. Diabeetikon kannalta ihanteellista olisi voida elää normaalia elämää minimaalisella tai jopa ilman lääkitystä. Toistaiseksi näyttää siltä että valtio ja kela katsoo asiaa lähinnä lääkkeen valmistajan kannalta, ei niinkään kansalaisen tai oman taloutensa etua ajatellen.
Mietin vain vaatimattomana ihmisenä, mitä kaikkea valtio voisi saada aikaan vuodessa esim. ylimääräisellä miljardilla eurolla, jos sitä ei tarvitsisikaan laittaa omien suositusten aiheuttamien diabeetikkojen hoitoon. Pienellä korjauksella lääkityksen ja lääkkeiden korvausten suunnittelussa tämä saavutettaisiin jo hyvinkin lyhyellä aikavälillä mutta TAHTO puuttuu.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti