Hitaat hiilihydraatit

Terveysvaikuttajat, media ja varsinkin monet tuotteiden mainokset puhuvat usein hitaista hiiliydraateista, jotka antavat energiaa pitkäksi aikaa. Ajatushan kuulostaa aivan erinomaiselta. Elimistölle energiaa pitkän aikaa. Käytäntö ei välttämättä vain vastaa tuota ruusuista kuvaa joka mainoksissa annetaan.

Aineenvaihdunta on huippuun viritettu koneisto jolla on omat aikansa ja tehtävänsä. Syönnin jälkeen hiilihydraatit varastoituvat maksaan joka sitten vapauttaa energiaa tarpeen mukaan. Varastointi tapahtuu syönnin jälkeen kun haima erittää insuliinia jonka myötävaikutuksella maksa varastoi tuon sokerin. Normaalisti tuo insuliini toimii elimistössä reilun tunnin verran erittymisestään. Varastoinnin jälkeen kun verensokeritaso on riittävän alhainen, maksa vapauttaa tuota energiaa takaisin elimistön käyttöön. Näin se ihannetilanteessa toimii, energiaa varastoidaan syödessä ja puretaan syöntien välillä. Hienon järjestelmän vuoksi ei tarvitse olla koko ajan syömässä.


Hitaat hiilihydraatit käytännössä pidentävät tuota varastointiaikaa kun hiilihydraatit imeytyvät elimistöön hitaammin kuin "tavallisista" aterioista, jolloin ennen seuraavaa ateriaa tuon varaston purkamisaika on lyhyempi kuin nopeilla hiilihydraateilla. Valitettavasti tämä ei ole pelkästään hyvä asia kuten annetaan ymmärtää. Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa, myös sokerivaraston purkamisella. Eikä sen ajan pienetäminen tarkoitushakuisesti tarkoita muuta, kuin toimivan hormoonitaspainon toistuvaa sotkemista tieten tahtoen. Varastointiin käytetään aikaisempaan enemmän aikaa. Purkamiseen käytettävää aikaa lyhennetään entisestään.

Ilmiö on aivan sama kuin suosituksessa syödä pieniä aterioita useita kertoja päivässä. Elimistö on jatkuvasti tilassa jossa energiaa varastoidaan maksaan mutta samaisen varaston purkamiseen ei varata riittävästi aikaa. Varastoitua energiaa pitää kyetä välillä purkamaan, pelkkä varastointi tarkoittaa käytännössä lihomista. Pitkävaikutteiset seuraukset ovat nähtävissä, maksan rasvoittuminen ja diabetes.

Esitän asiasta erittäin kansantajuisen mutta yksinkertaistetun version. Haima ja maksa ovat samnlaisia komponentteja kuin auton akut. Ne varastoivat energiaa ja purkavat sitä kun tarvitaan. Yhteistä näille kaikille on se, että niiden käyttömäärä on rajallinen. Ne eivät toimi loputtomiin ja auton akku on tietyin väliajoin uusittava. Liian vähäinen ja liian rankka rasitus lyhentävät kestoa. Ne tykkäävät kun rasitus on sopivalla tasolla. 

Valitettavasti maksa ja haima eivät ole samalla tavoin uusittavissa kuin auton akut, vaan ne on alunperin suunniteltu kestämään koko elämän. Jos niitä taas rasitetaan toistuvasti ja pitkäkestoisesti enemmän kuin on järkevää, niiden toiminta heikkenee ennen aikojaan. 

Jos esim. Haima on suunniteltu tuottamaan insuliinia kaksi tuntia aterioinnin jälkeen, jossa ajassa verensokerin pitäisi terveellä ihmisellä palautua normaaliin tasoon, miksi ihmeessä tuota aikaa pitäisi tarkoitushakuisesti kasvattaa vaikka neljään tuntiin. Haiman pitää siis työskennellä tuplamäärä jokaista ateriaa kohden. Eikös se periaatteessa lyhennä haiman kestoikää puoleen. Olisiko juuri siksi keski-iältään 80 vuotiaissa ihmisissä niin tolkuttoman paljon 4-kymppisiä diabeetikoita. Tuskin pelkästään sen vuoksi, mutta osasyyllinen se varmasti on.

Akut ovat sisäelinten kanssa siinäkin samankaltaisia, että niitä on monen laatuisia. Toiset kestävät pidempään kuin toiset. Toiset kestävät enemmän rasitusta ja toiset taas pettävät pienemmällä liikarasituksella.