Miksi lihoo

Aika monelle tuttu juttu tuo lihominen. Syitä on monia, seurauksia vieläkin enemmän. Mutta miksi lihominen on niin helppoa. Jokainen ajattelee, että vain tupakoitsija myrkyttää itseään tietoisesti. Väittäisin kuitenkin että henkilö joka on heikkona tai todella riippuvainen makeasta, myrkyttää itseään ja kampittaa terveyttään vähintäänkin yhtä tehokkaasti, ellei jopa varmemmin kuin tupakoiva. Aihe kirjoitukseen syntyi eilen saamastani kommentista, jonka mukaan karppaajat pakenevat vastuuta omasta lihomisestaan. No, on siihen lihomiseen vähän muitakin syitä. Minun mielestäni karppaajat ovat juuri niitä jotka ovat päättäneet tehdä asialle jotain eikä vain tyytyä makaamaan ja keksimään tekosyitä ja verukkeita.

Mässäily ja mielialat.

Epäilemättä vahvin lihomiseen vaikuttava tekijä on liiallinen mässäily ja herkuttelu. Tunnesyöminen jossa syönnistä saadaan hetkellinen hyvänolon tunne on aika monelle lihavalle tuttu. Sitä tehdään siitäkin huolimatta että sen tiedetään vain pahentavan tilannetta. Vaikeimmat tapaukset on jo riippuvuuteen verrattavia, se hyvänolon tunne on saatava tai polla meinaa seota. Liikaa syöminen ja omaan kuoreen masentuneena käpertyminen johtaa sitten siihen ettei liikuta tarpeeksi. Eri asia on sitten vakavasta masennuksesta kärsivät ja tietoisesti tunnesyöpöttelyyn sortuvat. Pitäisikö olla tekijä joka poistaisi syönnistä saatavan mielihyvän?

Kasvatus ja kotiolot

Varmasti lapsena opituilla tavoilla ja tottumuksilla on myös vaikutuksensa asiaan. Lautanen tyhjäksi vaikka pakki on jo turvoksissa, on monelle pikkuipanalle tuttu loru. Kyllähän se kylläisyyden säätely  lapasesta lähtee kun alle kouluiässä jo pakotetaan syömään enemmän kuin tarpeeksi ja vatsalaukkuhan venyy kun venytetään. Ensi kerralla jo tarvitaan vähän enemmän että on kylläinen. En väitä että vanhemman rooli olisi helppo kun niitäkin on jotka eivät syö tarpeeksi jos ei pidetä silmällä. Harvemmin olen kuullut että joku alle kouluikäinen olisi itsensä näännyttänyt nälkään.

Ruuansulatus ja hormoonit

Yksilölliset erot on valtavia. Ruoansulatuskanavassa, rasvakudoksessa, elimissä ja rauhasissa tuotetaan hormoneja, kuten insuliinia,  joiden tehtävä on hämmentää soppaa entisestään. Mikäli kärsit insuliiniresitenssistä, elimistö tuottaa insuliinia enemmän saavuttaakseen tavoitteensa. Vaikka insuliinia ei kuulemma saisi kutsua lihomishormooniksi, sitä se kuitenkin on ja sen lisääntynyt tuotto pienimmilläänkin lisää lihomista entisestään ja vakavimmillaan estää laihtumisen hyvin tehokkaasti.

Geenit

Geenit tahdittavat sekä ruokahalua ja energiankulutusta että rasvan varastoitumista ja jakautumista. Jo 1940-luvulta asti on tiedetty, että monet aivojen osat vaikuttavat syömiseen. Sittemmin osoite on tarkentunut hypotalamukseen, jossa on runsaasti ravinnonottoa valvovia hermoratoja ja liitoksia. Noin 20:stä tunnetusta peptidistä osa lisää ruokahalua, toiset tuottavat kylläisyyden tunteen.

Leptiin on keskeinen peluri ruokahalujen ja kilojen säätelyssä. Rasvasolujen tuottama kylläisyyshormoni hakeutuu keskushermostoon ja pitää syöpöttelyn kurissa. Ihmisen vyötärön turpoaminen johtuu harvoin leptiinivajeesta. Valtaosalla pullukoista on moninkertaisesti hormonia veressään. Leptiinin vaikutusmekanismit ovat kirkastuneet vasta äskettäin. Elmqvistin työryhmä on paikantanut hypotalamuksesta leptiinille herkkiä soluryppäitä, jotka osallistuvat ruokahalun säätelyyn. Hormoni tarvitsee kylläisyyden synnyttämiseen monia välittäjäaineita, joiden tasapaino on äärimmäisen herkkä häiriöille.

Jos Leptiiniä on tarpeeksi, missä sitten on vika? Syynä lienee leptiiniresistenssi: hypotalamus ei jostain syystä reagoi hormoniin riittävästi. Ongelma saattaa piillä perimässä, mutta myös psykologiset ja sosiaaliset tekijät voivat nollata leptiinin vaikutukset, koska syöminen on usein sosiaalinen tapahtuma ja mielihyvän lähde. Hypotalamuksen hermosoluissa on runsaasti melanokortiini 4 -reseptoria, jota koodittavan geenin virhe lihottaa ihmistä. Mahakkuuteen altistavaa mutaatiotia kantaa 3-5 prosenttia eurooppalaisista. Rasvasolujen ja aivojen vuoropuhelulla on rooli painonsäätelyssä, Ylipainon taustalla ei ole välttämättä yksi ja sama häiriö, vaan säätely voi yskiä ketjun useissa kohdissa.

Lihavuuden lääkehoito

Uusi ymmärrys lihavuuden neurobiologiasta ja genetiikasta luo toiveita lääkehoidoista, joista on huutava pula. Sadan viime vuoden aikana valtaosa valmisteista on joko osoittautunut tehottomiksi tai myrkyllisiksi. parempaa on kuitenkin luvassa. Useat valmisteet joiden kehityksessä on huomioitu geneettisten vaikutusten merkitys, on tulossa. Lihavuutta saatetaan pian hoitaa samalla lailla kuin verenpainetta. Pillereitä syödään vuosikausia, jotta kilot pysyisivät kurissa.

Vyötärö turpoaa todennäköisesti monen perintötekijän juonittelun seurauksena. Muutamilla syy on voimakkaasti geneettinen, useimmilla mässäilyn ja sohvalla lojumisen merkitys on ratkaiseva. Tosiasia on kuitenkin se että mikään lääke ei korjaa lihavuuden syitä. Jos elintapoja ja ruokavaliota ei korjata, paino palaa lääkityksen loputtua. Tässäkin uhkaa käydä vielä niin että hoidetaan oireita eli lihavuutta, eikä syitä jotka lihavuuden aiheuttavat. Diabeteksen, verenpaineen ja kolesterolin osalla tämä on jo arkipäivää.

Toivoisin että sairaalloiseen lihavuuteen löytyisi täsmälääke. Enkä tarkoita lääkkeellä mitään sellaista jonka ansiosta voi jatkaa loputonta mässäilyä lihomatta lopun elämäänsä, vaan sellaista että lähes liikuntakyvyttömäksi lihonneella olisi edes jonkunlaiset edellytykset laihtua sen verran että liikkuminenkin olisi mahdollista. Yksi parhaista motivaatioista elintapojen muutokseen on tunne onnistumisesta. Monen lihavan kohdalla se tunne on tehokkaasti tapettu jatkuvilla epäonnistumisilla ja pettymyksillä. Asiaa eivät ole yhtään auttaneet suvituulen nussimat vinkuheinät, jotka onnellisena läpipaskona jaksavat muistuttaa että se on VAIN itsestä kiinni. Ei se vittu välttämättä ole vain itsestä kiinni. Koetappa se selittää itsetietoiselle pulkannarulle joka ei ole elämässään joutunut grammaakaan laihduttamaan mutta on helvetin pätevä mielestään jakamaan laihdutusneuvoja.