Teoria vs elämä

Yli 100.000 kertaa on blogia luettu. Enpä olisi uskonut kun ensimmäisen kirjoituksen julkaisin elokuussa. Ajatteiln että jos sen muutama sata tai jopa tuhatkin ihmistä joskus näkee ja pari viitsii kommentoidakkin. Varsin nopeasti kävi kyllä selväksi että aihe kiinnostaa suurempaa joukkoa kuin itse kuvittelin. Ja pienestä kritiikistä riippumatta suorasukainen tyyli ei tunnu pahemmin karkottavan lukijoita. Jos joku olisi tällaista kävijämäärää ennustanut, hulluna olisin pitänyt.

Nuorukaisena tuli oltua noissa sähköasennushommissakin. Jo silloin huomasin että teoria ja käytäntö usein poikkeavat jonkin verran toisistaan. Elävässä elämässä asiat eivät aina mene ihan samalla tavalla kuin teoriassa paperille laitettuna voisi kuvitella. Käytimme rautaputkea sähköjohdon suojaamiseen paikoissa, joissa olosuhteet vaativat kunnon suojaa esim. fyysiseltä rasitukselta. Insinööri oli oikein piirtänyt tarkat kuvat ja mitat siitä, miten ja minkälaisella putkella tuo suojaus tuli toteuttaa. Muutenhan se näytti tosi hienolta ja upealta paperilla mutta rautaputkella on sellainen paskamainen ominaisuus että se tuppaa aina vähän litistymään kun sitä taivutetaan. Ei se tuuman paksu muovijohto sitten enää mennyt siitä tuuman sisämitaltaan olevasta rautaputkesta läpi kun putki oli taivutettu 90 asteen mutkalle. Hieno teoria paperilla mutta käytännössä mahdoton yhtälö. Kuuden tuuman paska ei sovi viiden tuuman putkeen.

Samanlainen vastakkain asettelu meillä on tässä ravitsemustieteessäkin menossa. Papereita pyörittelevät tutkijat yrittävät kerta toisensa jälkeen vakuuttaa että elävässä elämässä hyväksi havaittu ei ole hyväksi. Ovat vielä kärttyisiä kun heitä ei enää uskota. No onhan se toisaalta ihan ymmärrettävää että vuosikausia ensin koulunpenkillä imettyä tietoa, joiden pohjalta on vuosikymmenet luotu akateemista uraa tutkijana, on mahdoton hyväksyä virheeksi. Siinähän menisi lähes elämäntyöltä pohja pois jos myöntäisi että kaikki oppimani oli yhden ainoan rasvakammoon johtaneen tutkimuksen vuoksi täysin turhaa. Eli parempi ilmeisesti pitää kynsin ja hampain kiinni siitä minkä on oppinut, vaikka se olisikin illuusio. Tosin minusta se on raukkamaista ja pelkuruutta pahimmillaan olla oppimatta sen enempää omista kuin muiden virheistä.

On käsittämätöntä miten yhden miehen virhe voi vaikuttaa kokonaisen valtion terveydenhoito menoihin vielä 60 vuotta tuon virheen jälkeenkin. 1950 Ancel Keys teki amatöörivirheen. Hän teki "tieteellisen" tutkimuksen, mutta sen sijaan että hän olisi käyttänyt kaikkien saamansa 22 maan tietoja ja tilastoja tutkimuksessaan, hän käyttikin vain 7 maan tiedot. Vain ne tiedot jotka tukivat hänen tutkimukselle asettamaansa tavoitetta, jättäen pois kaikki loput jotka olisivat kumonneet tuon tavoitteen vääräksi. Sitten tutkimustulokset olivat "sensaatio" ja amerikkalaisilla sensaatioilla on tapana peritytä Suomeen kerta toisensa jälkeen. Erityisesti Suomalaisilla, vanhan koulukunnan kasvateilla, tuntuu vielä tänä päivänäkin olevan joku kliimaksi aina kun puhutaan amerikassa tehdyistä asioista. Kaikki kriittisyys ja tieteellisyys keskustelusta katoaa. Ilmeisesti kyrpä housussa paukahtaa niin kovaksi ettei veri riitä enää aivoissa kuin ihan välttämättömiin toimintoihin. Tuon kliimaksin keskellä Kaysein suomalaiselta opetuslapselta menisi välittömästi taju, jos hän tekisin enää mitään hengittämisen lisäksi.

Toisessa vaakakupissa meillä on lääkärit, jotka näkevät miten suositukset ja ohjeet ovat toimineen elävässä elämässä. Monet heistä ovat jo huomanneet että käytäntö ja teoria ei tässäkään tapauksessa kohtaa odotetulla tavalla. Rohkeimmat heistä ovat jopa uskaltautuneet poikkiteloin tutkijoiden näkemysten kanssa. Esim. Antti Heikkilä on osoittanut kiistattomasti sen, että tutkijoilla on pallo hukassa. Hän ei ole osoittanut sitä tuhansilla tutkimuksilla eikä paperin pyörittelyllä. Se on osoitettu sillä että potilaat voivat paremmin ja terveemmin. Paino putoaa, kunto kohoaa, veriarvot paranevat, lääkkeiden tarve vähenee ja elämä maistuu ihmiselle jälleen elämisen arvoiselta. Heikkilä ei ole ainoa laatuaan, vaikkakin selkeimmin esillä julkisuudessa. Kymmenet, sadat - jopa tuhannet ihmiset ovat saaneet apua Heikkilän suosittelemasta, käytännön työssä terveellisemmäksi todistetusta vaihtoehdosta.

Joskus ammoisina aikoina kun tiede oli vielä tiedettä, eikä markkinoiden määräämää vääristelyä, hyvän tutkimustyön tunsi siitä että tutkija itse pyrki ensisijaisesti kumoamaan oman hypoteesin. Ellei siihen kovallakaan yrittämisellä pysty, on hyvin todennäköistä että hypoteesi on oikea. Nyt pyritään vain kaikin keinoin tukemaan hypoteesia joka on asetettu, eikä missään nimessä oteta huomioon sitä vaihtoehtoa että hypoteesi voi olla täysin väärä.

Kolesteroliteorian osalta meillä on aivan samanlainen tilanne kuin ravitsemus suositustenkin tila on. Käytännön työtä tekevät lääkärit ja kirurgit ovat huomanneet ettei käytännön elämässä asiat olekkaan ihan sillä tavalla kuin teoreetikot ovat laittaneet asiat näyttämään. Tässäkään tapauksessa ei ole kyse yhden tai kahden käytännön työtä tekevän näkemys, vaan suunsa ovat aukaisseet jo erittäin ansioituneetkin ammattilaiset.

Olen jonkin verran huolissani tilanteesta. En oikein ymmärrä mihin on tutkijoilta ammattiylpeys kadonnut. Ilmeisesti kaikella on hintansa, jopa tutkijan etiikalla. Tutkijat, tällä hetkellä Ursula Schwab etunenässä, tuomitsevat lääkärit jotka tarjoavat potilailleen elinehtoisia hoitomuotoja perinteisten, lääkettä poskeen ja pihalle - hoitojen sijaan siitä, että he eivät ole tutkijoita eivätkä osaa tulkita tieteellistä näyttöä oikein. En kyllä ymmärrä Ursulan aivopierua tässä asiassa. Jos näet kymmenien tai satojen ihmisten saavan apua terveydellisiin ongelmiin, niin mitä tieteellisen näytön tulkintaa siinä vielä tarvitaan? Ursula itse ei ole lääkäri, eikä osaa tulkita oikein sitä että ihmiset paranevat ja voivat paremmin, aivan päinvastoin kuin heidän tutkimustensa tulkintojen mukaan olisi pitänyt käydä.

Ketä tässä sitten pitäisi uskoa. Tutkijoita jotka aiheuttavat Suomen julkisen terveydenhuollon romahtamisen kustannusten edelleen kasvaessa yli sietämättömien rajojen? Vai pitäisikö minunkin uskoa lääkäreitä jotka ovat parantaneet potilaita, oireiden lääkitsemisen sijaan? Vai uskoisinko näitä potilaita jotka ovat minullekkin palautteena laittaneet tietoja siitä miten terveys on parantunut, kaikilla niilläkin osa-alueilla joiden piti tutkijoiden mukaan huonontua jos heidän suositustensa vastaisesti elää. Lääkärit+potilaat vs tutkija: 2-0.

Hiilihydraattien vähentämiseen on jo monessa yhteydessä taivuttu ja se on merkki siitä että isotkin laivat kääntyvät, vaikkakin tavattoman hitaasti. Ydin kysymys onkin millä ne vähennetyt hiilihydraatit korvataan. Meidän kolmen suora muistaa joka välissä toitottaa että niitä hyviä kasvirasvoja sitten. Näinhän se on kun herra jossakin myöntyy niin korville se lyö saman tien toiselta puolelta. Rasvakammo onkin tuon Ancel Keys:in ratkiriemukkain perintö ja vaikka tutkimus on osoitettu paikkaansa pitämättömäksi useampaan kertaan, on tämän päivän tohtoreilla ja professoreilla pakonomainen tarve joka yhteydessä yrittää tuota Keys:in teoriaa syöttää täytenä totena. Yhä uudestaan ja uudestaan yritetään painottaa "kovien" rasvojen vaarallisuutta. Onneksi tähän uskovien ihmisten määrä on laskusuunnassa kovasta lobbauksesta huolimatta.